Pelkään pimeää. En sitä pimeää, joka tulee öisin, vaan sitä, jonka aika lähestyy. Pimeää, jonka sisällä kävelen aamuisin töihin ja iltaisin töistä pois. En ole tottunut Helsingin talveen eli ylipitkään syksyyn, vaikka olen asunut täällä yli 20 vuotta.
Tiedän: moni ajattelee, että on pikkumaista välittää siitä, millainen valo ulkona on.Toivoisin itsekin, että nauttisin vaihtuvista vuodenajoista ja ajattelisin kuten kaverini, joka kutsuu talvea ”sisäkaudeksi”.
Kaipaan valoa, kevyitä vaatteita, torikahveja ja pehmeiden iltojen vaivattomuutta.
Mutta nautinnon sijaan alkava pimeä vuodenaika uuvuttaa. En halua kietoutua tai kääriytyä viltteihin. Voin paremmin ulkona kuin sisällä. Selaan sääsovelluksesta muiden kaupunkien sääennusteita, sillä omani arvaan. Tänäänkin kannattaisi olla Barcelonassa, ei käymässä, vaan elämässä lämpimämmän maan elämää.
Kaipaan valoa, kevyitä vaatteita, torikahveja ja pehmeiden iltojen vaivattomuutta.
Yksittäisen päivän säätä voi pitää pukeutumiskysymyksenä, mutta kuukausien kostea viima yhdistettynä auringon katoamiseen ei ole pukeutumiskysymys.
Asia on lämpökerrastoa isompi: se miten vietämme vapaa-aikaamme, syömme, nukumme, rakennamme talomme, puemme lapsemme ja käytämme julkista tilaa perustuu suurelta osin vuodenaikaan, jota kohti nyt livumme.
Tekisimme erilaisia asioita, jos emme eläisi joka vuosi näin pitkää aikaa pimeässä ja kylmässä. Kai me olisimme erilaisia ihmisiäkin. (Ja ei, ei kiitos tähän väliin vitsailua siitä, että ilmastonmuutos auttaa tilanteeseen. Ei auta. Se tuhoaa meidät ja se on oma syymme.)
Sääuutisointi on hyvin suosittua ja vähän hassua. Talvisin kirjoitetaan uutisena, että sataa lunta. Kesällä tiedotetaan, että on hellettä tai ei ole. Aina on joko lämpimämpää tai viileämpää kuin aiempina vuosina.
Yksi vakiouutinen saadaan marraskuun lopulla. Siinä kerrotaan, että aurinko nousee Utsjoella seuraavan kerran tammikuun puolessavälissä. Tsiisus! Melkein kahden kuukauden mittainen pimeä, sosiaalisessa mediassa päivitellään.
Pimeyttä suurempi voima olivat tähdet ja hiljaisuus.
Minäkin panen uutisen merkille joka vuosi. Olen kotoisin Kuusamosta, napapiirin eteläpuolelta. Kotiseudullani aurinko nousee kaamosaikaankin, ja jaksaa taivaanrannassa pari tuntia päivässä.
Mutta nyt tulee tärkeä tieto, joka uutisista puuttuu: pohjoisen Suomen pimeä ei ole samanlaista kuin eteläisen Suomen pimeä.
Miten niin?
Elin pohjoisessa parikymmentä vuotta. Muistan valkoisen pimeän, joka muuttui iltapäivällä siniseksi pimeäksi. Yön pimeässäkin loisti lumi. Jos käveli aamuyöllä kylältä kotiin ja pysähtyi katsomaan taivaalle, pimeyttä suurempi voima olivat tähdet ja hiljaisuus.
Lumi muuttaa pimeyden. Siitä tulee – jos ei valoisaa, niin ainakin valkoista.
Pohjoisen pimeä on lempeämpää kuin miltä se kuulostaa.
Nykyään kuulun niihin, jotka toimivat kuten firmat, jotka tarjoavat työntekijöilleen aurinkokuurin keskellä kaamosta (Yle 23. 10.). Olen yrittäjä ja kannan työni mukanani pois pimeästä aina kun voin.
Etsin lämpöäkin enemmän valoa. Tunnen konkreettisesti, kuinka valo virtaa sisääni nostaessani katseen kohti aurinkoa. Tästä Ylen uutisesta opin, että käytän siis ”kaamosjoustoa”.
Koska olen itse itseni työnantaja, jatkan kaamosjoustoja. Kun lapset kasvavat, alan muuttolinnuksi: talveksi valoon.
Mietin silti, voisinko tottua Helsingin vuodenaikoihin ja pysäyttää pimeän tunkeutumisen sisääni. Ihailen ihmisen sopeutuvuutta, enkä pidä siitä, kuinka paljon sade, kylmyys ja pimeys vaikuttavat minuun.
Teimme pari vuotta sitten valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa kotiseututeosta Kuusamossa, josta Meerikin on kotoisin. Teoksen nimi on Kahdeksan vuodenaikaa.
Pimeys ei tunnu miltään. Luonnollinen juttu.
Kysyimme kuusamolaisilta muun ohessa pimeydestä. Miltä kaamos tuntuu? Miten sitä kestää?
Vastaukset olivat ihmeellisiä.
Anne Murto äimisteli: "Pimeä? Mikä pimeä? Revontulet, tähdenlennot, saunasta hankeen!" Täysikuu on kuulemma kuin lamppu taivaalla.
Kitkan rannalla asuva Olavi Jäkäläniemi sanoi näin: "Pimeys ei tunnu miltään. Luonnollinen juttu."
Käylän kylän Ebba Ahonen: "Ei se pimeä ole sen ihmeempi ku muukaan. Pitää vaan pitempään polttaa tulia."
Ja Marju Visakova, joka asuu Kuolion kylässä miehensä ja lastensa kanssa: “Se kuuluu minun elämään se pimeys. Minä nautin siitä. Ohtalamppu päähän ja menoks!”
Ohtalamppu päähän ja menoks?
Entä jos ottaisi etelänkin pimeän vastaan antamalla sille periksi: nukahtaisi aikaisin, vähentäisi kierroksia, olisi vähän karhu. Kääntäisi töiden osalta syksyn vuoden kiireisimmästä ajasta leppoisimmaksi.
Sopeutuisi ympäristöönsä kuin siestan aikaan varjossa lepäävä espanjalainen. Tavoitteena olisi olla kuin Kuusamon Vasaraperän kylän Olavi:
Pimeys ei tunnu miltään. Luonnollinen juttu.
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.