Maailmassa on kuusi kertaa niin paljon villilintuja kuin ihmisiä, kaikkiaan noin 50 miljardia, kertoo Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä julkaistu australialainen tutkimus. Runsaan 11 000 tunnetun lintulajin yksilöjen määrästä ei ole aiemmin ollut näin tarkkaa kokonaisarviota.
Yksitellen jokaista tirppaa ja tinttiä ei nytkään sentään laskettu, vaan luku syntyi algoritmilla. Se pohjautuu havaintoihin, joita linnuista kiinnostuneet ihmiset ovat raportoineet eBird-tietokantaan, sekä tieteellisiin tutkimuksiin yksittäisten lajien kannoista.
Tukena olivat myös Partners in Flight ja BirdLife International -järjestöjen sekä British Trust for Ornithology -säätiön kirjaamat lintuharrastajien havainnot.
New South Walesin yliopiston tutkijoiden laatimassa algoritmissa huomioitiin määrällisten havaintojen ohella myös sellaisia seikkoja kuten lintujen koko, parveilu ja se, elääkö niitä isojen kaupunkien liepeillä.
Laskennassa oli mukana 92 prosenttia tunnetuista lintulajeista. Laskemattomien kahdeksan prosentin populaatiot ovat niin pieniä, ettei niistä ollut saatavilla dataa. Loppuluvun kannalta niiden merkitys arviotiin hyvin vähäiseksi.
Tutkijoiden miljardikerhoksi nimeämään joukkoon pääsi neljä lajia:
- varpunen 1,6 miljardia
- kottarainen 1,3 miljardia
- rengasnokkalokki 1,2 miljardia
- haarapääsky 1,1 miljardia
– Vain muutaman lajin suuri ylivalta kokonaisluvussa oli yllätys. Mikä niissä mahtaa olla evoluution kannalta sellaista, että ne ovat niin tavattoman menestyviä? pohtii tutkimusartikkelin pääkirjoittaja tutkijatohtori Corey Callaghan.
12 prosentilla arvioiduista lajeista globaali populaatio on korkeintaan viisituhatta yksilöä, useilla vain satoja tai pahimmillaan kymmeniä.
Syy voi olla luonnollinen, esimerkiksi yhdelle saarelle tai yhden vuoren huipulle rajoittunut luontainen elinalue. Näille lajeille ympäristöjä muuttava ja biodiversiteettiä heikentävä ihmistoiminta on erityisen suuri uhka.
Tutkijoiden käytössä olivat satojentuhansien ihmisten lintuhavainnot, jotka he olivat raportoineet yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston eBase-tietokantaan vuosina 2010–2019.
Ekologian apulaisprofessori Will Cornwell kehuu eBasea ja muita vastaavia datapankkeja mullistaviksi tiedonlähteiksi makroekologian tutkimuksessa. Vielä vuosikymmen sitten ei ollut tarjolla mitään vastaavaa, Cornwell sanoo.
Suuret aineistot mahdollistavat makroekologiassa muuttujien vaikutuksen analysoinnin ja mallintamisen laajemmin ja syvemmin kuin perinteisessä kokeellisessa ekologiassa.
Pulmiakin kansalaishavainnoissa toki on, tutkijaryhmä myöntää. Ihmiset raportoivat ehkä helpommin harvoin näkemistään lajeista kuin tuiki tutuista siivekkäistä. Toisaalta osa lajeista on niin harvinaisia, ettei niistä kerry havaintoja lainkaan.
– Globaalissa arviossa on väistämättä pientä epävarmuutta. Meidän lukumme ovat joiltakin alueilta karkeita mutta silti parasta mahdollista tietoa, jota monista lajeista on saatavissa, sanoo evoluutiobiologian professori Shinichi Nakagawa.
Cornwellin mukaan algoritmia parannetaan sitä mukaa, kun lintulajien tutkimukset tuottavat lisää tietoa eri puolilta maailmaa. Tutkimus aiotaan myös toistaa 5–10 vuoden päästä kehityssuunnan arvioimiseksi, hän kertoo.
Menetelmää voidaan soveltaa myös muihin eläimiin kuin lintuihin, sanoo puolestaan Callaghan. Tieto lajien todellisista yksilömääristä on suojelun ratkaiseva ensiaskel, hän korostaa.
Lintujen tarkkailu ja havainnoista raportoiminen on monen harrastus myös Suomessa. BirdLife Suomen jokavuotiseen pihabongaukseen osallistui helmikuussa yli 23 000 ihmistä kaikkialta Suomesta.
16 bongausvuoden perusteella voidaan sanoa muun muassa, että hömötiaisten määrä on vähentynyt runsaan kolmanneksen. Laji on määritelty uhanalaiseksi. Myös pikkutikkoja havaittiin viime kerralla ennätyksellisen vähän.
Sen sijaan käpytikkoja ei ollut nähty yhtä paljon koskaan ennen, ja pikkuvarpusten määrä oli kolminkertaistunut pihabongausten alkuvuosista.
Maailman miljardikerhoon kuuluva varpunen on Suomessa yhä harvinaisempi näky. Laji on tuoreimmassa arviossa täällä jo erittäin uhanalainen.
Varpunen on peltolintu. Niiden alamäki on yleiseurooppalainen ilmiö. Ne vähenivät EU:ssa tämän vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä 17 prosenttia. Metsälintujen määrä sen sijaan kasvoi seitsemän prosenttia.
Yhteensä EU:n lintujen määrässä päädyttiin viisi prosenttia miinukselle.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN arvioi, että sadan vuoden päästä 14 prosenttia lintulajeista on nykymenolla kuollut sukupuuttoon. Monilla on armonaikaa enää muutamien sukupolvien ajan.
Maailmanlaajuisesti lajien kirjo on suurin tropiikissa, ja siellä on myös suurin sukupuuttouhka, koska monet lajit elävät vain yhden valtion alueella ja sielläkin usein vain pienellä alueella.
Esimerkiksi Indonesiassa on kotoperäisiä lajeja lähes yhtä paljon kuin Euroopassa lajeja ylipäätään, yli 500. Niin pohjoisessa kuin Suomessa kotoperäisiä lajeja ei ole lainkaan.
Lähimmäksi pääsee selkälokki: sen nimirodun maailmankannasta kolmannes pesii Suomessa. Kanta on kuitenkin huvennut ja hupenee edelleen. Selkälokki on luokilteltu erittäin uhanalaiseksi.
Lintujen tulevaisuus ei kuitenkaan ole pelkkää pessimismiä. Suojelutoimet voivat olla työläitä mutta ne kannattavat.
YK:n Rion julistuksesta, lupauksesta sitoutua kestävään kehitykseen, tulee ensi vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Niiden aikana on pelastettu sukupuutolta ainakin 21 lintulajia, kertoo Conservation Letters -lehdessä julkaistu kansainvälinen tutkimus.
Kymmenelle lintulajille Rion julistuksen jälkeiset vuosikymmenet ovat olleet viimeiset, mutta tutkijat sanovat, että ilman suojelutoimia sukupuuttovauhti olisi ollut jopa yli nelinkertainen.
Tutkimuksessa todettiin tehokkaimmiksi toimiksi tulokaslajien leviämisen hillitseminen ja suojelualueiden vartiointi. Lintukantoja on elvytetty onnistuneesti myös lisääntymisohjelmilla.
Sellaisen ansiosta alagoasinhokko, brasilialainen kanalintu, joka katosi luonnosta neljä vuosikymmentä sitten, on saamassa poikkeuksellisen mahdollisuuden palata häkistä luontoon.
Kun sokeriruokoviljelmä oli valtaamassa hokkojen viimeisenkin kotimetsän, lajin kohtalosta huolestunut liikemies Pedro Nardelli etsi viisi yksilöä, vei ne suojaan ja käynnisti haastavan lisääntymisohjelman.
Jälkeläisiä on nyt lähes sata. Kolme paria vapautettiin viime syksynä Atlantin rantametsään. Jos satelliittiseuranta osoittaa hokkojen osaavan hankkia ruokaa, välttää pedot ja pesiä onnistuneesti, suunnitelmissa on kolmen muun parin vapauttaminen piakkoin.
Alagoasinhokkojen tarina on vielä hieman katkolla, mutta amerikantiirojen toipuminen on jo luotettava ilouutinen. Laji otettiin alkuvuonna pois uhanalaisten listalta.
Ihmisten innostus hattujen sulkakoristeisiin ja jokien patoaminen olivat tehdä historiaa tiirojen suvun pienimmästä jäsenestä. 1980-luvulla Pohjois-Amerikan jokivarsilla oli enää muutama kymmenen pesimäaluetta ja niillä alle kaksituhatta amerikanpikkutiiraa.
Nyt alueita on yli 480 ja yksilöitä yli 18 000. Lajin vointia seurataan edelleen tarkasti. Jos kaikki on kunnossa vielä viiden vuoden päästä, amerikanpikkutiiran voidaan vahvistaa palanneen sukupuuton partaalta hyvävoimaisten lintulajien joukkoon.
Ylen Oppiminen:
Kurki, kotka sai kottarainen? Testaa, tunnistatko 30 yleistä lintulajia