Kun Ada Nokkala täytti 18, elämän lainalaisuudet iskivät hieman odottamattomasti.
Täysi-ikäisyys tarkoitti sitä, että omien asioiden hoitaminen siirtyi tietysti Nokkalan omalle vastuulle – ja aika moni virallinen asia täytyy hoitaa puhelimitse. Vaikka Nokkalalle oli pikkuhiljaa opetettu, että itsestään täytyy osata pitää huolta, tuntui siirtymä jyrkältä.
Aikuisuuteen siirtyessä Nokkalalle kehittyi ahdistus virallisia puhelinsoittoja ja tuntemattomia numeroita kohtaan.
– Minun on tosi hankala soittaa itse mihinkään, esimerkiksi lääkäriin. Opettajillekin on välillä hyvin vaikea soittaa. Ja vastaan hyvin harvoin tuntemattomiin numeroihin, Jyväskylässä lukiota käyvä Nokkala listaa.
Kun Nokkalan piti hankkia itselleen työssäoppimispaikkaa ammattikoulun aikana, hän koki pilanneensa kaksi puhelua jännityksen takia. Kun työssäoppimispaikka lopulta heltisi, hän häkeltyi puhelimessa niin paljon, että puheen sijaan suusta pääsi vain äännähdyksiä.
– Teki mieli kiljua innosta, ja kun yritin pidättää sitä, päästin jäätävän pihauksen siihen väliin, Nokkala kertoo.
Nyt häntä jo naurattaa, mutta useimmiten hermostuttavien puhelujen aikana Nokkalan aivot menevät yksinkertaisesti solmuun. Siksi hän joutuu voittamaan itsensä yhä uudelleen virallisia puheluita tehdessä.
Nokkala ei ole tunteissaan yksin. Luurikuumotus on tuttua myös jyväskyläläiselle Kaj Niemitalolle. Puhelinsoittoja pelkäävälle tuntuu ilkeältä kilauttaa, mutta onneksi luurin toisessa päässä oleva mies osaa jo odottaa soittoa.
Soittoon vastaavan Niemitalon ääni on hyvin asiallinen ja eläväinen, eikä hän kuulosta lainkaan ahdistuneelta. Se on kuitenkin harjoittelun tulosta: todellisuudessa Niemitaloa hermostuttaa puhelimessa puhuminen edelleen.
– Nyt iskee muuten paniikki, sanoo Kaj Niemitalo kesken puhelun.
Pelon sanoittaminen ja siitä kertominen rehellisesti on yksi hänen tavoistaan siedättää itseään ja rauhoittaa tilanne. Se tuntuu toimivan: Niemitalo jatkaa keskustelua ja hallitsee keskustelun asiallisesti loppuun saakka.
Hän kertoo lisää puhelinkammostaan kasvokkain tavatessa.
Niemitalon pelko syntyi olosuhteiden muutoksesta muutamia vuosia sitten. Oman yritystoiminnan ohessa toimenpidepalkkaisena palomiehenä ja ryhmänjohtajana työskennelleen miehen selkä petti, ja sen seurauksena tulivat kovat kivut.
Kun työpaikka meni tilanteen takia alta, Niemitalo joutui tilaan, jossa kaikki elämän rakennuspalikat tuntuivat häviävän kuin tuhka tuuleen.
Siitä tuli ahdistus, jonka yhtenä oireena oli kyvyttömyys puhua puhelimessa.
– Miksi ruotia pahaa oloa puhelimessa, kun ei jaksa tehdä jokapäiväisiä asioitakaan? Etenkin kun äänestä kuuluu, miten kipeä ja masentunut on, Niemitalo toteaa.
Todellisuudessa Niemitalo ei tiennyt, kuuliko kukaan hänen äänestään mitään vointiin viittaavaa, mutta pelkkä ajatus toisen oletuksista aiheutti pelkoa.
Puhelimeen vastaamisen sijaan Niemitalo lähetti soittajan perään tekstiviestejä. Niiden kautta keskustelu oli kasvotonta, eikä tarvinnut miettiä, analysoiko soittokaveri toisen olotilaa.
– Viesti on helppo, nopea, ja tunteeton.
Puhelut ovat pilalla, pelkkiä viestejä tilalla?
Niemitalo ja Nokkala näyttäisivät olevan suurilukuisessa seurassa. Terveystalon johtava psykologi, psykoterapeutti Tuija Turunen arvioi, että luurikammo on melko yleinen ilmiö. Hänkin kertoo asiasta puhelimitse.
Puhelimitse asioinnin pelkoa on lievempääkin lajia. Moni tunnistanee, miten epämiellyttäviä soittoja edeltää vatsanpohjassa tuntuva ilkeä jännitys. Psykologi Turusen mukaan tilanne muuttuu harmittomasta ongelmalliseksi, kun asiat lykkääntyvät ja jännitys vie kyvyn soittaa puhelimella ollenkaan.
Toisille kyse on elämää rajoittavasta ongelmasta. Kaj Niemitalo menetti jopa viranomaisten kanssa sovittuja asiointiaikoja siksi, ettei vastannut puhelimeen.
– Oli helppoa laittaa puhelin äänettömälle. Ajattelin, että se, mistä en tiedä, ei minua harmita, Niemitalo kertoo.
Ada Nokkala on parhaillaan tilanteessa, jossa puhelinsoittopelko haittaa hänen elämäänsä.
– Olen nytkin lykännyt yhtä virallista puhelua viikon ajan. Onneksi sillä ei ole tulipalokiire, mutta tämä on todella hankalaa, Nokkala toteaa.
Psykologi Turusen havainto on, että puhelinkammoisia on enemmän nuorissa. Hän otaksuu sen johtuvan siitä, että verkkoasiointi on helpompaa ja nopeampaa, ja sen koetaan olevan puheluja enemmän omassa hallinnassa. Toinen syy voi olla se, että puhelimeen ei enää opeteta puhumaan samalla tavalla kuin vanhempien sukupolvien lapsuudessa.
– Lankapuhelinaikana asioiden hoitaminen puhelimitse oli arkipäivää. Jo pienestä pitäen opittiin, miten soitetaan ja vastataan puhelimeen, Turunen sanoo.
Turusen teoriaa vahvistaa ainakin Ada Nokkalan lapsuuskokemus: lankapuhelinta ei ollut, joten puhelimessa puhumista ei opetettu Nokkalalle erikseen. Hän arvelee, että taitojen opettaminen olisi voinut olla hyvinkin hyödyllistä aikanaan.
Keski-Suomen TE-toimiston asiantuntijat Mari Kivijärvi ja Annamari Jalasvuori työskentelevät alle 25-vuotiaiden nuorten kanssa. Molemmilla on ollut asiakkaita, joita ei kerta kaikkiaan saa puhelimitse kiinni.
– Silloin ei voi olla ihan varma siitä, ahdistaako nimenomaan puhelimessa asioiminen, vai jännittääkö viranomaisen kanssa asiointi ylipäätään, Kivijärvi huomauttaa.
Virkailijat ounastelevat, että asiakas saattaa pitää puhelimessa puhumista epämiellyttävänä, jos tämä vastaa tekstiviestiin mutta ei puheluihin. Tosin silloinkin kyse voi olla siitä, että soiton sattuessa tilanne ei salli puhelimeen vastaamista, jolloin tekstari on helpompi vaihtoehto.
– Huomaan, että viestittely on asiakkailleni mieluinen kommunikointimuoto, vaikka me suosimme paljon puhelinta ja kasvokkain puhumista, Jalasvuori toteaa.
Kivijärvi puolestaan pohtii, että omissa asiakkaissa voisi hyvinkin olla joku sopiva, jota voisi haastatella aiheesta.
– Mutta ei heitä tähän hätään tavoita, kun heille ei voi soittaa, sanoo Kivijärvi ja naurahtaa.
Puhelimessa puhumisen taitoa tarvitaan yhä
Mitä jos soittokammo iskee kriittisessä elämänvaiheessa – esimerkiksi töidenhaun aikaan, kun luuri pitäisi ottaa käteen kenties useita kertoja päivässä?
Duunitori Oy:n rekrytoinnin asiantuntija Aki Ahlroth on aikaisemmassa työssään toiminut rekrytointitehtävissä 12 vuoden ajan. Sinä aikana puhelimeen vastaamattomuus on hänen mielestään lisääntynyt, ja Ahlroth pitää ilmiönä suorastaan tyypillisenä.
– Eihän sitä kukaan ääneen sano, ettei halua kommunikoida puhelimitse. Mutta aika nopeasti huomaa, jos ihminen ei vastaa puheluihin tai soita takaisin, Ahlroth sanoo.
Psykologi Turusen tavoin Ahlrothkin aprikoi tilanteen johtuvan alle 40-vuotiaiden viestintäkulttuurista. Jos ei ole kasvanut puhelimessa puhumisen kulttuuriin, voi tottumattomuus tulla soittelun tielle.
Ahlroth olettaa, ettei kyse ole välttämättä luurikammosta; osalle on yksinkertaisesti näppärämpää hoitaa asiat pikaviesteillä somessa kuin soitella ympäriinsä. Sen Ahlroth on tosin huomannut, että puhelu ei aina yksinkertaisesti tavoita, olipa syy mikä vain.
– Ihmisiä on tosi vaikea saada kiinni tällä hetkellä. He eivät vastaa tuntemattomasta numerosta tuleviin soittoihin ja arkailevat ottaa puhelinta käteen itse.
Työelämään siirtyessä puheluiden hanskaaminen on kuitenkin yhä erittäin tarpeellista. Duunitorilla puhelujännitys on huomioitu laatimalla nelikohtainen ohje, josta voi saada apua soittopelon lieventämiseen.
Ahlroth ajattelee, että tänä päivänä kommunikointiväline on valittava sen mukaan, mitä vastaanottaja haluaa käyttää – etenkin työtä haikailevan kannattaisi selvittää mahdollisen työnantajan suosima viestintäväline.
– Puhelimessa käytävä neuvottelu ei missään nimessä ole mennyttä aikaa. Enemmänkin sen rinnalle on koko ajan tulossa uusia tapoja.
Keski-Suomen TE-toimiston asiantuntija Annamari Jalasvuori kertoo, että asiakkaita pyritään tapaamaan usein kasvokkain. Hän epäilee, että puhelinkeskusteluissa moni voi pelätä väärinymmärretyksi tulemista, kun toisen kasvoja ei näe.
Ada Nokkalan tapauksessa tilanne on juuri kuten Jalasvuori toteaa. Nokkala käyttää itse paljon ilmeitä ja eleitä puhuessaan, ja pelkää aiheuttavansa väärinkäsityksiä, jos kommunikoi pelkästään äänellä. Hän kokee myös puhelimessa puhumisen rajoitetuksi sen suhteen, mitä ehtii sanoa.
– Ei voi yhtäkkiä selittää, että unohdin mainita jonkin asian. Jos olen niin tehnyt, tulee tunne: "Voi vitsi, haittaanko toisen ihmisen työtä?" Nokkala selittää.
Asiantuntija Mari Kivijärvi kertoo, että osa asiakkaista tulee mielekkään nimenomaan kasvokkain järjestettäviin tapaamisiin. Puhelinjännityksen voi joskus huomata luurin päässä.
– Sen huomaa esimerkiksi tilanteissa, kun asiakkaalle soitetaan ja ehdotetaan käymistä TE-toimistossa. Silloin kuuluu helpotuksen huokaus, hän toteaa.
Jos asiakkaan kuitenkin pitää hoitaa tehtävä puhelimitse, virkailijoilta saa apua. Sellaistakin on sattunut, jos nuoren asiakkaan on pitänyt hankkia esimerkiksi koulustaan virallisia todistuksia.
– Välillä soitamme yhdessä, esimerkiksi niin, että minä hoidan puhelun alun, ja siirrän puhelun nuorelle. Olen keskustelutilanteessa taustatukena, jos sitä tarvitaan.
Siedätyshoito, ennakointi, kaveriapu
Vaikka sattuisikin kammoamaan puheluita, ei pelon edessä tarvitse luovuttaa. Kaj Niemitalo on voittanut puhelinpelkoaan, vaikka se ei ole tyystin kadonnut. Niemitalolle apu oli ensin omien ruumiillisten kipujen selättäminen, ja sitten pienien askelien ottaminen kohti oman identiteetin uudelleen rakentamista.
– Istun tässä itseni haastamisen takia. Esimerkiksi kolme vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni tätä, hän toteaa.
Kaj Niemitalo on opetellut ennakoimaan puheluita ja tekemään itsensä kanssa siedätyshoitoa. Kun Niemitalo soittaa jollekin, hän rakentaa ennen puhelua rungon omista näkökulmistaan paperille. Jos taas joku soittaa Niemitalolle, ennakoiminen on hankalampaa. Silti hän vastaa puhelimeen, toisin kuin ennen.
Psykologi, psykoterapeutti Tuija Turunen kertoo, että häiritseväksi äityvään puhelinahdistukseen kannattaa reagoida. Itseään voi tsempata ennen puheluita, jalat voi asettaa tukevasti maahan ja koota itsensä ja ajatuksensa. Ennakoimalla ja miettimällä sanottavaansa voi tilanteen saada paremmin omaan hallintaan.
Ja lopulta puheluita pitäisi vain soittaa. Hyvät kokemukset kannustavat jatkamaan seuraavaankin puheluun.
– Tärkeää on muistaa kiittää itseään, kun jännittävä puhelu on ohi. Itselleen voi antaa hyvää palautetta kynnyksen ylittämisestä, jolloin muistijälki onnistumisesta vahvistuu, Turunen neuvoo.
Entä jos sattuukin niin kehnosti, että puhelupelkoinen ylittää soittokynnyksen, mutta toisessa päässä on huonotuulinen ihminen, joka aiheuttaa lisäahdistusta?
– Asia kannattaa purkaa ja asettaa mittasuhteisiin. Ei ole asiallista olla ilkeä tai tyly puhelimessa toista kohtaan, vaikka olisi kuinka kiire. Mutta tapaukset eivät yleensä ole missään nimessä henkilökohtaisia, Turunen toteaa.
Myös Ada Nokkala on huomannut ennakoinnin auttavan tilanteessa. Hän saattaa kirjoittaa piiruntarkasti paperille, mitä tahtoo sanoa, tai kutsua kaverin viereen tsemppaamaan puhelua. Silloin jännitys ei ole niin paha kuin yksin. Ja joka tapauksessa Nokkala on jo monta kertaa ylittänyt pelkonsa.
– Uskon, että kyllä se helpottaa, kun kantaa vaan vastuun siitä, että asiat on hoidettava.
